Valitsin esitykset, joiden parissa työskentelisin lähettiläänä, melko intuitiivisesti. En ollut nähnyt yhtäkään niistä, joten valinta perustui pelkkään aavistukseen: Parsa Kamehkhoshin Calling Piece ja Darius Fodczukin Dialogue with a Son. Sitten huomasin, että nämä teokset liittyivät äitiyteen, kommunikaatioon äidin kanssa, henkilökohtaisiin elämäntarinoihin ja ehkä myös menneisiin sukupolviin. Äitiyden kokeminen on elämäni tärkein, onnellisin ja suurin asia. Ajattelin, että olisi mukavaa kuulla, mitä nämä kaksi miestä ajattelevat aiheesta.
Keitä osallistujani olivat? Oli haastavaa löytää ihmisiä, joita kutsua mukaan tähän kokemukseen, kun heidän tavanomainen toimintansa ei ollut vielä alkanut kesäloman jälkeen. Meidän piti löytää noin 10–15 henkilöä, mutta mielestäni seitsemän hengen ryhmä, kuten minulla oli, oli täydellinen. Halusin kutsua muusikoita, perheenhoitajia ja lasten ja nuorten parissa työskenteleviä vapaaehtoisia, mutta institutionaaliset kanavat, joita yritin, eivät toimineet heidän tavoittamisessaan. Eräänä päivänä puhuin tästä puhelimessa ystäväni kanssa ja kuvailin, mitä aioin tehdä, ja hän kiinnostui heti. Muutamaa tuntia myöhemmin hän soitti uudelleen ja kertoi tulevansa kolmen ystävänsä kanssa. Kaksi heistä matkusti 500 km, yksi 200 km ja yksi 150 km päästäkseen Turkuun. Myös yleisölähettilääkoulutuksesta tuttu kollega liittyi seuraamme. Olimme kaikki suunnilleen saman sukupolven edustajia, syntyneet noin vuonna 1960.
Luovaa toimintaa yhdessä
Halusin, että kokemuksen aktiivinen osa, työpajat, auttaisivat ihmisiä ja minua ymmärtämään, mitä esitystaide on, mutta en halunnut olla opettaja. Sen sijaan halusin aloittaa leikkimällä, kuten lapset tekevät – se on luonnollista ja luo mukavan ilmapiirin.
Ensimmäisessä työpajassani työskentelyni lähti liikkeelle kiinnostuksestani nimiin ja nimeämiseen – kulttuurisesta, etymologisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta. Nimemme on keskeinen osa olemustamme. Mutta nimi on myös sosiaalinen määritelmä, joka kantaa mukanaan konnotaatioita, jotka voivat olla ristiriidassa sen kuvan kanssa, jonka olemme itsestämme muodostaneet, ja se kantaa mukanaan muiden ihmisten tunteita.
Lapsena perheessäni oli satoja vuosia vanha suullinen perinne, joka sisälsi riimejä, lauluja ja arvoituksia. Yksi niistä kysyi: ”Mikä kuuluu vain sinulle, mutta mitä käyttävät pääasiassa muut?” Se on nimesi. Parsan työn innoittamana halusin tutkia osallistujieni kanssa kysymyksiä, kuten: kuka valitsi nimeni? Tunnenko oloni hyväksi sen kanssa? Mihin yhdistän sen?
Työpajassa jaoin osallistujille paljon postikortteja, joista he saivat valita yhden, joka liittyi heidän nimeensä, ja pyysin heitä kirjoittamaan korttiin tarinan nimestään. Sen jälkeen kaikilla oli paljon kerrottavaa. Aihe oli sekä henkilökohtainen että yleisinhimillinen, ja esiin nousi perhehistorioita ja -dynamiikkaa: kuinka erilaiset asiat olivat, kun synnyimme, ja mitä mieltä ihmiset olivat nimistään. He olivat niin innokkaita jakamaan kokemuksiaan, että olisimme voineet keskustella aiheesta loputtomiin! Jouduin jopa jättämään muut suunnittelemani aktiviteetit väliin, koska meidän piti lopettaa, jotta ehdimme mennä katsomaan esityksiä. Ennen sitä pyysin kaikkia kirjoittamaan postikortteihin osoitteensa ja osoittamaan ne itselleen. Keräsin kortit ja postitin ne myöhemmin heille kaikille.
Toista työpajaa varten seuraavana päivänä ajattelin, että Fodczukin Dialogue with a Son -teos olisi mielenkiintoinen jatko. Minulle tämä teos viittasi keskusteluun, joka ei johtanut mihinkään. Aloin miettiä, mitä se tarkoittaa, kun keskustelu epäonnistuu? Milloin keskustelu on tasapainoinen sen sijaan, että se vain tyydyttäisi yhden osapuolen toiveet? Päätin lähestyä asiaa kysymyksenä. Mitä haluamme tietää keskustelussa, millaisia kysymyksiä esitämme siinä? Ennen esitykseen osallistumista ehdotin, että jokainen kirjoittaisi yhden tai muutaman kysymyksen, joka oli mielessämme (hetkellisesti tai usein) ja johon emme olleet saaneet vastausta. Sitten luin kaikki kysymykset ääneen yksi kerrallaan, ja ryhmä vastasi siihen, mikä ensimmäisenä tuli mieleen. Kirjoitin vastaukset taululle.
Ajattelin, että kohtaamiset ovat ehkä yhtä tärkeitä kuin keskustelun aiheet. Huomasin myös, että kirjoittamissamme kysymyksissä on sisällä vastaus. Keskustelimme ryhmässä työpajan tehtävästä ja pohdimme, kuinka kysymykset vaikuttivat ja miltä ne tuntuivat. Vaikka prosessi oli varsin rationaalinen, se oli myös emotionaalinen, mitä en ollut odottanut. Olisin toivonut, että se olisi ollut absurdia, hauskaa, leikkiä ja hilpeää hassuttelua. Siksi aloitin omalla kysymykselläni: ’Miksi en pese taloni ikkunoita, vaikka voisin tehdä sen ja todellisuudessa haluaisinkin ne puhtaiksi?’ Osallistujien kysymykset olivat kuitenkin varsin henkilökohtaisia. Jotkut käsittelivät perheasioita tai jopa henkilökohtaisia elämäntilanteita, jotka olivat vaikeita, stressaavia tai joohim liittyi epävarmuutta. Yleisesti asioita, joissa he kokivat haluavansa olla aktiivisempia, mutta olivat neuvottomia. Ryhmäläiset tunsivat siis olevansa turvallisessa tilassa. He tunsivat voivansa jakaa vakavia asioita (mikä oli luonnollista, koska osa heistä oli keskenään ystäviä). Minun oli jätettävä syrjään karnevalistinen lähestymiskulmani, mutta tämä oli hyvä näin – osallistujat tekivät työpajasta omanlaisensa.
Esitysten katsominen
Molempien päivien työpajat olivat erittäin kiinnostavia ja valmistivat ryhmäni katsomaan esityksiä uteliaisuudella. Toivon kuitenkin, että olisin saanut mahdollisuuden nähdä nämä teokset etukäteen, koska olisin ehkä tehnyt erilaisia valintoja työpajoissa.
Kamehkhoshin esitys oli osalle ryhmääni pettymys. 10–15 minuutin kuluttua tunsin, että esityksellä ei ollut mitään yhteistä työpajani kanssa. Se oli minulle ärsyttävää ja turhauttavaa. Siitä huolimatta oli erittäin mukavaa keskustella siitä jälkeenpäin. Useimmat ryhmän jäsenet sanoivat, että kokemus oli mielenkiintoinen ja inspiroiva, mutta ei kovin helppo lähestyä. Istua ja katsella, kun joku pesee hampaitaan tauotta, tuntui melko ärsyttävältä. Yksi sanoi, että esitys aliarvioi yleisön. Toiset taas viittasivat elämän vaikeuteen ja rutiinien sietämättömyyteen. Joku sanoi, että ehkä mies katuu äidilleen sanomiaan pahoja sanoja, mutta niitä on mahdotonta pestä pois? Ehkä hampaiden harjausääni pään sisällä oli tarkoitettu peittämään äidin ääni?
Esitys tuntui jonkin verran negatiiviselta ja aggressiiviselta, ja pojan ja äidin suhde passiivi-aggressiiviselta. Samalla saimme kaikki paljon uusia ajatuksia. ”Joten koko elämämme on esitysten ketju, eikö niin?” sanoi yksi. ”Minä vain keitän kahvia, käyn kävelyllä ja harjaan hampaitani… ja joku tekee siitä omia tulkintojaan. Todennäköisesti täysin väärällä tavalla.” Nauroimme paljon.
Sen sijaan Fodczukin esitys oli helppo katsella. En löytänyt suoraa yhteyttä sen ja työpajani välillä, mutta nyt ajattelen, että työpaja on yksi asia ja esitys toinen. Esitys oli hyvin inspiroiva. Joku ei pitänyt kovasta melusta, kun tavaroita rikkoutui, mutta silti me kaikki pidimme siitä paljon. Oli upeaa nähdä astioiden rikkoutuvan juuri noin. Vanha nainen lavalla oli mielenkiintoinen, ja kaikki rakastivat häntä. Yksi sanoi: ”Olisi kiva olla mukana tällaisessa toiminnassa, kun on hyvin vanha”… ”Mutta lapsesi eivät ole taiteilijoita!”
Poika näytti olevan hyvin suojeleva äitiään kohtaan. Kuvittelimme, että esitys kertoi ehkä miehen lapsuuden kotiväkivallasta tai ehkä sodasta? Esitys oli kuitenkin hauska ja villi energisellä ja hyvällä tavalla.
Lähettiläsprosessin merkityksen ymmärtäminen
Työpajan järjestäminen oli mukava ja helppo prosessi, mutta luovan osan yhdistäminen osallistujien tavoittamiseen oli minulle liian vaikeaa. Kesäaika ei ole hyvä aika tavoittaa yhteisöjä. Useimmat eivät tiedä mitään esitystaiteesta, ehkä heillä oli negatiivisia ennakkokäsityksiä siitä tai he eivät pitäneet sitä tarpeeksi mielenkiintoisena osallistuakseen. Minun oli vaikea keskittyä luovaan ja sisältöosaan, kun tärkeät käytännön asiat eivät toimineet. Jossain vaiheessa päätin lopettaa. Tunsin, etten pystyisi hoitamaan tehtävää, mutta muutaman päivän kuluttua päätin jatkaa NPT:n henkilökunnan ja muiden lähettiläiden rohkaisemana. Uskon edelleen, että festivaali voisi tukea tätä paremmin ensi kerralla palkkaamalla erillisen henkilön hoitamaan lehdistö- ja kutsutoimintaa.
Lopulta minusta tuntuu, että selvisin melko hyvin. Yleisölähettiläänä uusi yleisö ja uusi taidemuoto olivat minulle erityisiä. Oli todella inspiroivaa johtaa työpajoja, ja se herätti henkiin opetustaitoni. Voin tukeutua vuosikymmenien kokemukseeni. Uutta oli pyytää apua, kun tarvitsin sitä – ja kuinka hienoa oli saada apua. Olen avoin ja melko rohkea ihminen, ja tarvitsen ja arvostan oppimista uusista haasteista.
Koko festivaali, siellä olleet ihmiset, kaikki oli hienoa. Luulen, että osallistujat saivat paljon irti pitkistä keskusteluistamme. He sanoivat olevansa innokkaita jatkamaan tällaisen taiteen parissa myös myöhemmin.
Taina Saarinen
Olen freelance-toimittaja. Olen tehnyt monenlaisia kirjoitustöitä puheista ja tekstien toimittamisesta käsikirjoituksiin. Olen tehnyt mainostöitä ja toiminut kulttuuritapahtumien tuottajana. Olen opettanut tanssia, draamapedagogiikkaa ja viestintää, ja olin muutaman vuoden teatterissa näyttelijänä. Taide on harrastukseni: musiikki, maalaus, tanssi. Nyt olen vapaaehtoinen perheiden tukiyhteisössä ja olen juuri aloittanut puusepän opintoja.