Fragmentteja, heijastuksia ja muistiinpanoja New Performance Turku -Festivaalilta
Yleisölähettiläs on rajanylittäjä – henkilö, joka liikkuu instituutioiden ja yhteisöjen välisten kynnysten yli. Hän on tulkitsija, joku, joka yrittää pukea sanoiksi sen, mikä usein häilyy kokemuksen ja kielen välimaastossa. Samalla yleisölähettilään tehtävä ei ole ainoastaan välittää tapahtumia yleisölle vaan myös palauttaa koettu takaisin yhteiseen keskusteluun. Lähettiläs tekee näkyväksi sen, mitä tapahtuu esityksen ja katsojan välillä – tuon ohikiitävän, usein sanattoman yhteyden, jota ei voi täysin selittää mutta joka voidaan selvästi tuntea.
Toimiessaan siltana yhteisöjen, taiteilijoiden ja instituutioiden välillä lähettiläs pyrkii myös herättämään osallistumista ja toimijuutta. Hän tuo asiantuntijuuden kielen lähemmäs yhteisöä tietoisena siitä, että ymmärrys ei synny kontrollista vaan dialogista.
Tämä rooli on syvästi performatiivinen. Performanssitaide ei ole suljettu teos vaan tilanne, joka syntyy jaetusta ajasta, kehoista ja hengityksestä. Yleisölähettiläs jatkaa tätä hengitystä: hän on osa esityksen kaikua, sen yhteisöllistä resonanssia. Esityksessä viestintä ei ole koskaan yksisuuntaista. Se tapahtuu välissä – juuri siinä rajapinnassa, jossa sanat loppuvat ja eleet alkavat. Tässä välitilassa yleisölähettilään keskeinen rooli kirkastuu: hän ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan luo tilan, jossa erilaiset kokemukset ja näkökulmat voivat kohdata ja tulla kuulluiksi.
1. Koulutus
Minulla ei ollut aiempaa kokemusta työpajojen vetämisestä tai tästä jokseenkin vaikeasti määriteltävästä yleisölähettilään roolista. Lähettilääksi ryhtyminen festivaalille edellytti osallistumista usean viikonlopun mittaiseen koulutusjaksoon.
Koulutus alkoi loppukeväästä Turun Taiteen Talolla ja koostui pääasiassa informatiivisista, taidehistoriallisista luennoista. Niissä käsiteltiin performanssitaiteen historiaa, keskeisiä taiteilijoita sekä erilaisia tyylisuuntauksia, painotuksia ja virtauksia. Samalla tutustuimme festivaaliohjelmaan, järjestäjiin sekä toisiin yleisölähettiläisiin. Luentojen ohella toteutimme kulloisiinkin teemoihin pohjautuvia score-pohjaisia harjoitteita.
Koulutusta syvennettiin lisäksi viikoittaisilla vierailuilla paikallisiin teattereihin, tanssistudioihin ja taidenäyttelyihin, jotta oppimiskokemus olisi mahdollisimman monipuolinen ja kokonaisvaltainen.
Koulutusjakson päätteeksi laadimme toimintasuunnitelman siitä, mitä kukin meistä toteuttaisi festivaalin aikana.
2. Työpajat
Suunnitellessani festivaaliohjelmaa huomasin, kuinka hedelmällistä on järjestää työpajoja performanssitaiteen kontekstissa. Voidaanko taidetta ja tiedettä tarkastella toisiaan täydentävinä välineinä, joiden kautta voidaan tuottaa tietoa ja hahmottaa maailmaa tavalla, joka on yhtä aikaa sekä kokemuksellista että kriittistä?
Tämän ajatuksen innoittamana aloin suunnitella työpajoja, joissa biologian, ympäristötieteiden ja kuvataiteen teemat voisivat kohdata. Ajatuksenani oli luoda työpajoilla yhteisöllinen tila, jossa erilaiset tiedon muodot – tieteellinen, taiteellinen ja kehollinen – voisivat olla vuorovaikutuksessa. Halusin tutkia, miten ajattelu ja aistiminen voivat olla rinnakkain ja tukea toisiaan.
NOKKOSET/NETTLES TYÖPAJA: Ensimmäinen työpaja keskittyi posthumanistisiin kysymyksiin: siihen, miten ihmiset, kasvit ja materiaalit kytkeytyvät toisiinsa. Kesän aikana olin kerännyt nokkosia Turun lähimetsistä ja kiinnostunut ruotsalaisen taiteilijan Christine Ödlundin teoksista, jotka käsittelevät kasvien välistä viestintää. Näiden innoittamana yhdistin työpajassa nokkoslettujen valmistamisen, äänitaiteen ja taiteilijaesittelyt. Tarkoituksena oli tuoda yhteen tieteellinen ajattelu ja taiteellinen kokeilu.
Tapasimme työpajan osallistujien kanssa Manillassa, entisessä köysitehtaassa, joka on sittemmin muutettu kulttuuritilaksi. Olin valmistellut etukäteen löyhän ohjelmarungon tukemaan työpajaa, mutta helpotuksekseni huomasin pian, ettei sitä juurikaan tarvittu. Koska työpaja toimi eräänlaisena leikkimielisinä kutsuna sekä poikkitieteelliseen tutkimiseen, osallistujien kesken syntyi nopeasti yhteinen keskustelulinja.
Lyhyen tutustumisen ja keskustelun jälkeen aloitimme kuuntelemalla nokkosten kemiallisiin signaaliprosesseihin perustuvaa Christine Ödlundin Stress Call of the Stinging Nettle ääniteosta, jonka tarkoituksena oli virittää spekulatiivinen, aistillinen kehys työskentelylle. Samanaikaisesti aloitimme kiinnostuneiden kanssa lettutaikinan valmistamisen kuivatuista nokkosista ja valmiista jauhoseoksesta.
Paistoimme lettuja vuorotellen, kaksi kappaletta per osallistuja. Täytteiksi oli tarjolla kuivattua kantarellijauhetta, vegaanista Nutellaa sekä isoäitini tekemää mansikkahilloa – yhdistelmä, joka erään osallistujan mukaan muodosti sattumanvaraisen monilajisen kulinaarisen kokeen. Syömisen lomassa kerroin kuvataiteilijoista, jotka työskentelevät spekulatiivisten kasvitutkimusten parissa ja tekevät yhteistyötä kasvitieteilijöiden ja biologien kanssa.
Tutustuimme YouTubesta kahden performanssitaiteilijan, Essi Kausalaisen ja Kira O’Reillyn teoksiin. Tunnelma oli omalla tavallaan hämmästyttävän vaivaton. Nokkoslettujen paiston, ääniteosten ja lyhyen esitykseni lomassa osallistujien kesken syntyi vilkas ja omaehtoinen keskustelu. Ruokaan ja taiteeseen liittyvien aiheiden lisäksi pohdimme dammarhartsin tuotannon eettisiä ulottuvuuksia, Itämeren ekologista tilaa sekä sitä, kuinka vakavasti John Lilly lopulta suhtautui yrityksiinsä kommunikoida delfiinien kanssa.
LAPSUS TYÖPAJA: Toisessa työpajassa työskentelin taideopiskelijoiden kanssa tutkien virhettä ja epätasapainoa luovina voimina. Vein ryhmän katsomaan Gaëtan Rusquet’n rauhallista, esteettisesti kaunista mutta yllättävän aistillista ja intiimiä esitystä. Teos herätti ristiriitaisia tunteita ja johti siihen, että useat osallistujat vetäytyivät seuraavalle päivälle suunnitellusta kehollisesta työpajasta. Lopulta sairastumisten ja muiden odottamattomien syiden vuoksi kukaan ei päässyt paikalle, ja jäin yksin tyhjään tanssistudioon Manillassa.
Laitoin työpajaa varten rakentamani playlistin soimaan, joka sisälsi Death Gripsiä, inuitien kurkkulaulua ja baka-kansan polyfonisia lauluja. Kokonaisuus oli tarkoituksella kakofoninen, polyrytminen ja kokeellinen, ja olin koonnut sen tukemaan liikeharjoitteita. Nämä perustuivat Trisha Brownin veto- ja nojausharjoituksiin sekä Yoko Onon poeettisiin scoreihin.
Vaikka työpaja ei toteutunut ollenkaan suunnitellusti, se johti tärkeään oivallukseen: virheet ja häiriöt voivat olla uuden alku. Liikkuessani intuitiivisesti tyhjässä studiossa aloin muodostaa liikesarjaa, eräänlaista koreografista harjoitetta, jota en ollut etukäteen suunnitellut. “Liika täydellisyys on epäonnistumista”, kuten Alejandro Jodorowskyn acid western -elokuvassa El Topo todetaan.
Työpajojen tavoitteena ei ollut opettaa perinteisessä mielessä, vaan tutkia yhdessä. Kysyin: mitä tapahtuu, kun ajattelu, liike ja materia alkavat keskustella keskenään? NOKKOSET-työpajassa pohdimme myös, mitä esineet voisivat meille opettaa ja miten voimme tunnistaa materiaalisen maailman monimutkaisuuden ja toimijuuden.
3. Haasteet
Olin yllättynyt siitä, kuinka vaikeaa oli tavoittaa opiskelijoita ja saada heidät sitoutumaan useamman tapaamiskerran työpajaan. Olin suunnitellut NOKKOSET-työpajan Turun yliopiston ja Åbo Akademin meribiologian ja ympäristötieteiden opiskelijoille. Yritin mainostaa työpajaa ja tavoittaa opiskelijoita koulun henkilökunnan, biologian ja maantietedein ainejärjestön ja yksityishenkilöiden kautta, mutta tuloksetta. Sen lisäksi huomasin, että monet ilmoittautuneista eivät pystyneet sitoutumaan kahteen erilliseen tapaamiseen, sillä kumpikin työpaja piti sisällään myös performanssivierailun erillisenä päivänä.
Peruutuksiin vaikutti todennäköisesti se, että työpajat olivat maksuttomia – on helpompi jättäytyä pois tilaisuudesta, joka ei vaadi taloudellista sitoutumista. Osa poissaoloista johtui myös flunssakaudesta. Liikkeeseen keskittyneen ryhmän kohdalla vetäytyminen oli osittain reaktio esitykseen, jonka alastomuus ja intiimiys olivat säikäyttäneet osallistujia – minkä myöhemmin myös varmistin.
Muut haasteet liittyivät arkisempiin, pieniin mutta merkityksellisiin yksityiskohtiin, kuten ruokavaliorajoitteisiin ja allergioihin, jotka nousivat esiin nokkoslettutyöpajan aikana.
Kaikki työpajoihin osallistuneet olivat loppujen lopuksi Turun Kuvataideakatemian animaation, valokuvauksen ja kuvataiteiden opiskelijoita. Tavoitin suurimman osan osallistujista mainostamalla työpajoja koulun yhteisessä aloitusinfossa, minkä lisäksi työpajoista lähetettiin kutsu koulun hallinnollisen sähköpostin kautta jokaiselle oppilaalle. Tämän lisäksi tein myös julisteet työpajoista, joita levitin Turun keskustan alueelle. Julisteissa ja sähköpostiviesteissä oli google forms ilmoittautumislomake, sekä sähköpostiosoite yhteydenottoja varten. Valtaosa ilmoittautumisista tuli kuitenkin suullisesti koulussa ollessani.
4. Festivaalikokemus
A: heii (13:03)
Miten työpajat meni? 😀
I: hyvin! (13:03)
Lapsus-työpajassa tuli jonkin verran peruutuksia, mutta päädyin lopulta tekemään koreografiaa studiossa itse 🙂 Ideana oli tutkia virhettä ja sattumaa luovina mahdollisuuksina, joten kun kaikki peruutti, niin se ensin epäonnistumiselta, mutta sitten tajusin, että sehän oli juuri sitä, mistä koko konseptissa oli kyse. (13:04)
NOKKOS työpajassa kuunneltiin Christine Ödlundin ääniteoksia ja esittelin Kira O’Reillyn ja Essi Kausalaisen performansseja (13:05)
eli joo, siistei juttui! (13:05)
A: Ai, eli se vähän niin kuin floppas? Nokkosletut kuulostaa kyllä upeilta :0 (13:05)
I: Ei oikeastaan.. se oli itse asiassa aika täydellistä (13:06)
Koko juttu käsitteli epäonnistumista ja virhettä nii lopputulos tuntui iha sopivalta (13:06)
A: haha, hyvä (13:06)
Sä itsekin tulit osaksi sitä epäonnistumista (13:07)
I: jep! Niin kuin niissä scoreissa, joissa ohje on enemmän kutsu kuin käsky (13:07)
A: “Liika täydellisyys on virhe” (13:07)
Reagoivatko ihmiset siihen ajatukseen myös siinä nokkosjutussa? (13:08)
I: Tavallaan! Se työpaja muuttui sellaiseksi isoksi aistilliseksi keskusteluksi äänen, maun ja läsnäolon kautta (13:08)
A: Uu runollista! (13:08)
I: 🙂 (13:09)
A: Ai niin! (13:09)
Mihin aikaan nähdään Manillassa? (13:09)
I: klo 18, mennään katsomaan Marita Bullmannin ja Sarah Cowdellin esitykset, ja myöhemmin pizzaa ja teknobileet! (13:09)
A: Jii! Pizzaa! Nähdään pian! (13:09)
Ionas Laine
Ionas Laine
Ionas Laine is a visual artist working between Helsinki and Turku. His practice unfolds in the space between presence and absence, tracing the lingering residues of the past within the present. Currently, he is interested in performance as a means to investigate the interactions between human and non-human agents.