Työskennellessäni yleisölähettiläänä New Performance Turku -biennalessa suunnittelin kaksi yleisötyöpajaa; yhden lukiolaisille ja yhden nuorille aikuisille. Valitsin, mitä performansseja ryhmän kanssa käytäisiin katsomassa ja suunnittelin työpajojen sisällön ja teemat kohderyhmän mukaan. Koulutuksen alussa en vielä tiennyt, että haluaisin työskennellä teini-ikäisten tai nuorten aikuisten kanssa, mutta toukokuun loppuun mennessä kohderyhmä oli minulle melko selvä, ja käytinkin tätä tietoa laatiessani työpajaehdotukseni NPT:lle. Mitkä teemat ovat mielenkiintoisia tai merkityksellisiä tuon ikäisille ihmisille? Mitkä performanssit sopivat valitsemiini teemoihin? Mistä aktiviteeteista ryhmä innostuu ja miten saisin ryhmäläiset ottamaan osaa yhteisiin keskusteluihin? Näin nämä kaksi yleisötyöprosessia etenivät.
Inhimillisen yhteyden tutkiminen
Alun perin halusin saada työpajoihini kaksi erillistä, mieluiten lukion kuvataidekurssilaisista koostuvaa ryhmää. Lähestyin sähköpostitse lähes kaikkien Turun lukioiden kuvataiteen-, esittävän taiteen- ja äidinkielenopettajia ja tarjosin heille työpajojani. Valitettavasti en saanut vastauksia. Loppujen lopuksi sain tavoitettua vain yhden opettajan, ja häneenkin otin yhteyttä suoraan puhelimitse, kun sain NPT:n yleisötyön tuottajalta Maria Laitilalta (joka tunsi tuon opettajan henkilökohtaisesti) kyseisen opettajan puhelinnumeron. Olin kyllä lähettänyt hänelle sähköpostin kutsuakseni hänet ja hänen luokkansa, mutta vasta puhuttuamme puhelimessa sain kunnolla ”myytyä” työpajaideani hänelle. Opettaja oli todella innoissaan; hän kysyi, omilta nykytaiteen kurssilla olevilta oppilailtaan, kiinnostiko näitä osallistua ja näin sain kokoon kahdeksan hengen ryhmän. Työpaja jakautui kahdelle eri päivälle, joiden aikana tutustuimme biennalen ohjelmistoon ja teimme ryhmässä erilaisia aktiviteetteja.
Ensimmäisen ryhmän teemana oli yhteys (connection). Halusin kehottaa nuoria pohtimaan, miten olemme yhteydessä muihin ihmisiin sekä ympäristöömme. Koimme Parsa Kamehkhoshin Calling Piece -installaation ja kävimme katsomassa Gaëtan Rusquetin performanssia The river’s chasing us. Valitsin nämä kaksi teosta, koska ne vaikuttivat teoskuvausten perusteella sopivan hyvin työpajan teemaan. Valintaani vaikutti myös se, että molemmissa teoksissa äänellä oli suuri rooli, mikä antoi minulle mahdollisuuden sisällyttää työpajaan erilaisia harjoitteita ja ryhmätehtäviä, joissa leikiteltiin äänen tuottamisella. Ajattelin, että tämä olisi mukava tapa tuoda koheesiota prosessiin.
Puolet ryhmästä oli todella ujoja, kun taas toinen puoli oli ekstrovertimpia ja avoimempia. Muutamat ihmiset olivat ystäviä keskenään, mutta ryhmä ei ollut erityisen yhtenäinen. Yritin rohkaista niitä, jotka tarvitsivat enemmän tukea osallistuakseen, ja yritin parikeskusteluissa varmistaa, etteivät ystävykset työskennelleet pelkästään keskenään. Yritin myös antaa tarpeeksi aikaa kaikille aktiviteeteille ja harjoitteille, jotta hitaammin lämpiävät ryhmän jäsenet voisivat myös osallistua. Onnistuin tässä nähdäkseni hyvin. Tietenkään en voi tietää, mitä kenenkään pään sisällä liikkuu, mutta ryhmältä saamani palautteen perusteella he nauttivat yhdessä viettämästämme ajasta ja oppivat jotain uutta performanssitaiteesta, mikä oli tavoitteeni.
Lähes kaikille ryhmäläisille performanssitaide oli täysin uusi taiteen muoto, joten yleisössä oleminen oli heille jännittävää. Luin lyhyet esittelyt teoksista ennen kuin koimme ne yhdessä, minkä lisäksi annoin heille muutamia ohjaavia kysymyksiä lukuohjeeksi. Calling Piece -installaatio oli superminimalistinen ääniteos, jossa useat äidit lausuivat lastensa nimiä rauhallisessa tahdissa. Luin sitä varten teosesittelyn NPT:n verkkosivuilta ja kysyin ryhmältä seuraavat kysymykset: ”Millainen ääni on hiljaisuus?”, ”Miltä tuntuu odottaa, että jotakin tapahtuu?” ja ”Millaisia tarinoita kuulemiisi nimiin voisi kätkeytyä?”. Sitten menimme sisään installaatiotilaan kuuntelemaan. Jälkeenpäin ryhmän kanssa käyty keskustelu paljasti, että vaikka jotkut kokivat installaation tylsäksi, toiset pitivät kuunteluhetkeä mukavana taukona, mahdollisuutena olla hetki tekemättä mitään ja vain olla läsnä tilassa. Annoin ryhmälle myös tehtäväksi kirjoittaa kirje omalle huoltajalle tai jollekulle muulle heille tärkeälle henkilölle. Nämä kirjeet kirjoitettiin installaatiotilassa ja pysyivät yksityisinä.
The river’s chasing us -performanssin sisältämä alastomuus yllätti minut ja ryhmäni. Se ei ollut asia, jonka tiesin tapahtuvaksi, joten olin jokseenkin hämmentynyt katsomossa istuessani ja yrittäessäni nähdä, millaisia reaktioita esiintyjien riisuutuminen ryhmäläisissä herätti. Onneksi se ei ollut mikään iso juttu opiskelijoille ja jälkeenpäin pystyimme käymään hyvää keskustelua ei-seksuaalisesta alastomuudesta ja myös havaitsemistamme valtasuhteista (lavan neljä puolialastonta naisvartaloa vs yksi vaatetettu miesvartalo). Keskustellessamme eräs opiskelija huomautti, että näimme kestollisesta performanssista vain alkuosan, ja performanssi näytti olevan menossa siihen suuntaan, että kaikki esiintyjät riisuisivat vaatteensa. Ehkä esiintyjien biologinen sukupuoli ei merkinnyt esiintyjille mitään ja riisumisen järjestys ei ollut heiltä tietoinen päätös tai kommentti. Silti me yleisössä havaitsimme tuon asetelman, sillä se valitettavasti heijasteli todellisia valtaan liittyviä ilmiöitä. Keskustelimme myös siitä, kuinka alastomuus ei performanssissa näyttäytynyt seksuaalisena, vain ainoastaan intiiminä asiana. Ja että tuon intiimiyden vuoksi osa ryhmäläisistä koki yleisössä istumisen hieman epämiellyttäväksi, ikään kuin heidän ei olisi pitänyt olla paikalla todistamassa sitä, mitä lavalla tapahtui.
Työpajan teema, yhteys, oli sisällytetty performanssivalintojen lisäksi työpajan aktiviteetteihin. Pelkäsin, että ryhmä tarvitsisi paljon houkuttelua osallistuakseen, mutta pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Opiskelijat olivat reippaita ja lähtivät mukisematta mukaan harjoitteisiin, osa tosin hieman varovaisesti. Teimme ensimmäisenä työpajapäivänä kuunteluharjoitteen, jossa kaikki kävelevät tilassa ja koko ryhmä pysähtyy, kun yksi pysähtyy. Sitten ryhmä lähtee taas kävelemään samalla tavalla, eli kun yksi lähtee liikkeelle, kaikki lähtevät. Lisäsin erilaisia sääntöjä tähän perusharjoitteeseen sitä mukaa kun ryhmän keskinäinen kuuntelu alkoi sujua. Muita aktiviteetteja olivat muun muassa peli, nimeltä hedelmäsalaatti, jossa yritimme kartoittaa, millaisista asioista toiset ryhmäläiset pitivät ja mitä he puolestaan inhosivat. Loimme myös pieniä äänimaisemia yhdessä. Ryhmällä vaikutti olevan mukavaa ja kun työpajan lopuksi pyysin jokaista osallistujaa kuvailemaan kokemustaan koko prosessista yhdellä sanalla, sain vastaukseksi mm. seuraavat sanat: valaistunut, hyvä, kiehtova ja erilainen.
Toivo ja osallisuuden kokemus
Toisen ryhmäni kanssa halusin pohtia toivon teemaa ja sitä, miten osallisuuden kokeminen voi voimaannuttaa ihmistä ja kannustaa sekä henkilökohtaiseen että myös laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Rakensin työpajan Jelili Atikun Ọfẹrẹ’gẹ̀gẹ̀, Let Peace Awake -performanssin ympärille inspiroituen sen teemasta ja sen osallistavasta luonteesta. Performanssi kutsui NPT:n yleisön liittymään rauhanomaiseen kulkueeseen, jonka reitti eteni pitkin Aurajokivartta.
Olin alkuun optimistinen mahdollisuuksistani saada koululaisryhmä myös tähän työpajaan. Yleisölähettiläskoulutus pidettiin toukokuussa ja kurssin lopputyönä olevat yleisötyöehdotukset biennalea varten piti lähettää kesän alussa. Työ syyskuun biennalessa vahvistui kesäkuun puolivälissä. Tässä vaiheessa vuotta koulut olivat jo sulkeneet ovensa kesäksi. Pystyin siis aloittamaan opettajien kontaktoinnin vasta elokuussa lomien jälkeen, mihin mennessä heillä oli jo kädet täynnä uuden lukuvuoden alkuun liittyvien asioita, eikä sähköpostiyhteydenottooni vastaaminen yltänyt prioriteettilistan kärkeen. Luulen, että minulla olisi ollut enemmän tuuria, jos olisin voinut aloittaa opiskelijaryhmien etsimisen jo kevään aikana, mutta koulutuksen ajankohdan vuoksi se ei ollut mahdollista.
Kun en saanut yhteydenottooni vastauksia opettajilta, päätin avata ryhmän kaikille työpajan teemasta kiinnostuneille. Mainostin työpajaa omissa sosiaalisen median kanavissani ja verkostoissani, NPT:n somekanavilla sekä erilaisissa Telegram- ja WhatsApp-ryhmissä, joissa infotaan Turun alueen tapahtumista. Valitettavasti tiukka aikataulu teki ihmisten sitouttamisen vaikeaksi. Työpajaan oli ilmoittautunut viisi ihmistä, mutta heistäkin pari perui osallistumisensa viime hetkellä ja vain kaksi saapui lopulta paikalle. Kamppailin siis toden teolla ryhmän kokoamisen kanssa, mutta olen ylpeä kun en antanut periksi, vaan jatkoin ihmisten ja ratkaisujen etsimisestä hellittämättä. Keksin ehdottaa, että yhdistäisin voimani kollegani Carlyn kanssa, jolla oli myös haasteita saada ihmisiä ilmoittautumaan. Ryhmiemme yhdistäminen onnistui melko helposti, sillä aikataulumme sopivat hyvin yhteen ja olimme molemmat menossa ryhmiemme kanssa katsomaan Jelili Atikun performanssia.
Ihmisenä, joka on ottanut osaa erilaisiin kulkueisiin ja mielenosoituksiin, tiedän, että tunne, jonka saa kävellessään muiden rinnalla hyvän asian puolesta, on todella voimakas. Toivoin, että tämä yksinkertainen mutta voimakas kokemus sytyttäisi jonkinlaisen kipinän työpajani osallistujissa. Kävimme myös päivän aikana tutustumassa Miradonna Sirkan Nonstop Paradise -näyttelyn.
Aloitimme päivän omalla pienellä ryhmälläni Taiteen Talolla nähdäksemme Miradonna Sirkan näyttelyn. Ryhmän jäsenet olivat todella ihastuksissaan yhdestä Nonstop Paradise -näyttelyn videoteoksesta ja olisivat halunneet jäädä keskustelemaan siitä paljon pidemmäksi aikaa. Näyttelyn jälkeen liityimme Carlyn pitämälle piknikille Vartiovuoren puistossa ja pääsimme hänen johdollaan tutustumaan puihin liittyviin rituaaleihin. Valitsimme puistosta oman erityisen puumme, piirsimme sen ja esittelimme puumme muulle ryhmälle. Piknikin jälkeen menimme kaikki katsomaan Jelilin performanssin, jonka päätyttyä kokosin vielä oman pienen ryhmäni yhteistä loppukoontia varten, jonka aikana ryhmällä oli mahdollisuus pohtia koko työpajapäivää ja kaikkea kokemaansa.
Ryhmäläiset nauttivat osallistumisesta kulkueeseen ja olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että Carlyn piknikillä vietetty aika oli valmistanut mielemme performanssia varten. Oman puun kanssa vietetty aika viritti luontoyhteyteen ja tietynlaiseen pyhän kokemukseen. Samanlaisia tunteita herätti Ọfẹrẹ’gẹ̀gẹ̀, Let Peace Awake.
Kulkueessa käveleminen muiden rinnalla oli mahtavaa. Normaalisti vastaavanlaiset kulkueet ovat mielenosoituksia, suoria vastauksia spesifeihin konflikteihin, ja joskus ne voivat olla hieman uuvuttavia. Tunnelma on vakava. Mutta tässä performanssissa ilmapiiri tuntui hieman kevyemmältä, toiveikkaammalta. Osallistavuus toi tunteen aidosta toimimisesta ja joukkoon kuulumisesta. Jälkeenpäin puhuin ryhmäni kanssa ja he jakoivat tämän kokemuksen. Yksi osallistujistani sanoi: ”Konkreettinen kokemus siitä, että pystyn tekemään jotain asioiden eteen, antaa minulle toivoa.”
Uskon, että ryhmäni nautti päivästä ja asioiden kokemisesta yhdessä. Tunnelma oli mukavan rento ja päivä kului hyvien taide-elämysten ja sitäkin paremman seuran parissa. Vaikka alkuperäinen työpajasuunnitelmani muuttui paljon, olen tyytyväinen lopputulokseen. Yksi suurimmista oppimiskokemuksistani koko tämän prosessin aikana oli tämä: Asiat eivät aina mene suunnitelmien mukaan, mutta se ei välttämättä ole huono asia tai kenenkään vika. Joskus se on vain elämää. Tärkeintä on se, kuinka hyvin sopeutuu muutoksiin, mitä prosessi opettaa, miten pitää yllä motivaatiota ja tukea muita.
Yleisölähettiläsprosessista yleisesti
Yleisölähettiläskoulutus oli erittäin hyödyllinen biennaleen valmistautuessa ja sainkin koulutuksesta paljon irti. Minulle yleisölähettiläänä oleminen tarkoittaa, että olen joku, joka mahdollistaa kokemuksia ja keskusteluja; joku, joka luo tilaa tutkimiselle ja kutsuu ihmisiä mukaan; joku, jolla on mielikuvitusta ja päättäväisyyttä luoda uusia tapoja sitouttaa yleisöjä. Pidän myös siitä ajatuksesta, että yleisölähettiläs on silta taiteen ja yhteisöjen välillä. Uskon, että yleisötyön työpajoissa osallistujaryhmät saivat mahdollisuuden uppoutua kokemuksiinsa syvemmin ja katsoa performansseja eri näkökulmasta. Aktiviteettien ja keskustelujen kautta osallistujat pystyivät jakamaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan ja myös oppimaan muilta.
Olen oppinut yleisölähettliäskoulutuksen ja lähettiläänä työskentelyn aikana monia asioita, joista olen kiitollinen. Olen oppinut kommunikoimaan sujuvammin englanniksi, saanut työkalupakkiini uusia niksejä yleisötyöhön ja päässyt kuulemaan paljon performanssitaiteen historiasta, mistä minulla ei aikaisemmin ole ollut lähes mitään tietoa. Lisäksi olen päässyt testaamaan sinnikkyyttäni sekä sopeutumiskykyäni. Jos aloittaisin prosessin alusta, tekisin kuitenkin joitain asioita toisin. Ottaisin jo aikaisemmassa vaiheessa yhteyttä mahdollisiin osallistujaryhmiin ja yhteisöihin, valitsisin työpajakokonaisuuksiin performansseja vielä rohkeammin enkä aliarvioisi nuorten uskallusta ja heittäytymiskykyä.
En menettänyt toivoani tämän prosessin aikana, vaikka haastavilta tilanteilta ja tunteilta ei vältytty. Sinnikkyys oli mahdollista rinnallani kulkeneiden ihmisten ansiosta: muilta yleisölähettiläiltä sain kannustusta ja vertaistukea kun taas biennaalin henkilökunta tarjosi tuotannollista tukea ja vastauksia kysymyksiin. En usko, että olisin voinut tehdä tätä työtä yksin. Koen itseni onnekkaaksi, kun olen yleisölähettiläsprosessin myötä saanut tutustua näin moniin osaaviin, inspiroiviin ja lämminsydämisiin ihmisiin.
Salla Anttonen
Salla Anttonen
Olen äskettäin Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta valmistunut teatteri-ilmaisun ohjaaja. Oma taiteellinen taustani on teatterissa ja tanssissa, joiden parissa työskentelen esiintyjänä, ohjaajana, pedagogina, käsikirjoittajana ja koreografina. Viimeisimmät ohjaustyöni ovat käsitelleet leikkiä ja identiteettiä. Omissa luovissa prosesseissani kollaboratiivinen työskentely on minulle tärkeää. Yleisölähettiläänä olen saanut kastaa varpaani ensimmäistä kertaa performanssitaiteen maailmaan, mikä on ollut suuri ilo.