Unelmoi suuria, kuvittele apostolinmiekka

Antropologina minua kiinnostaa taide arjessa – taide ennen kuin se kehystetään muodollisesti Taiteeksi. Taiteen sisältöjen ja estetiikan lisäksi minua kiinnostaa esimerkiksi sen poliittiset, sosiaaliset ja tunnepitoiset siteet ja suhteet. Tästä syystä oli innostavaa päästä työskentelemään yleisölähettiläänä New Performance Turku-festivaalille. Kutsuin mukaan yhteisöjä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä Turussa sen jälkeen, kun muutin tänne muutama vuosi sitten.

Pohdin koko prosessin ajan performansseja tapahtumina. Ovatko ne representaatioita vai jotakin aktuaalista? Performanssitaiteessa – verrattuna muihin taidemuotoihin – raja esiintyjien ja yleisön välillä on usein häilyvämpi. Vuorovaikutusta on paljon, ja taiteilijan keho on kirjaimellisesti ja fyysisesti mukana työssä – ei pelkästään symbolisesti, vaan hyvin konkreettisesti. Minulle se näyttäytyy elettynä taiteena. Tämä kiehtoi minua: mitä ”eletty taide” oikeastaan tarkoittaa? Halusin tutkia sitä kahden ryhmäni kanssa.

Olen aiemmin vetänyt paljon työpajoja ja tapahtumia, mutta viimeisestä kerrasta oli jo aikaa. Tämä oli siis ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun olin taas fasilitoijan roolissa. Vaikka olimme jo yleisölähettiläskoulutuksessa kokeilleet erilaisia asioita yhdessä, tunsin oloni hieman oudoksi: oli vaikeaa asettua johtajan tai ohjaajan asemaan, etenkin koska yhdessä ryhmässä lähes kaikki olivat minua vanhempia.

Myös Yleisölähettilästyön menetelmä itsessään oli haastava: yleisön osallistamisen kauneus ja vaikeus piilee siinä, miten kokonaisuus rakennetaan. Tarvitaan jäätä murtavia hetkiä, mahdollisuus tarkkailla tai osallistua taiteeseen, tilaa keskustelulle ja koetun sulattelulle – ja lopulta kutsuja toimintaan, johon liittyy yhteisöllisyyttä ja kokemuksellisuutta. Miten tehdä tämä tavalla, joka ei vaadi liikaa, mutta ei myöskään liian vähän – niin, että on rauhaa, aikaa ja tilaa taiteelle, toiminnalle ja pohdintaan, ja lopuksi myös aikaa purkaa ja hengähtää

Oma matkani jakautui kahteen erilliseen polkuun, yksi kummankin ryhmän kanssa: 1. Luovuuden ja ajattelun polku, jota kuljin filosofiasta kiinnostuneiden ihmisten kanssa. 2. Sosiaalisuuden ja yhteenkuuluvuuden polku, jonka toteutin perheeni ja ystävieni kanssa.

Matka oli intensiivinen, mutta myös hyvin iloinen ja antoisa. Opin koko ajan, valtavasti. Erityisesti perheeni ja ystävieni kanssa viettämäni päivä tuntui siltä, kuin olisimme rakentaneet jotakin näkymätöntä koko päivän ajan ja lopulta näkymätön muuttui konkreettiseksi. 

Ajatusten polku

Olen mukana Sfääri ry:ssä, turkulaisessa filosofisessa yhdistyksessä, joka järjestää kaikille avoimia filosofia-aiheisia tapahtumia ja keskusteluja. Yhdistys kokoaa yhteen uteliaita ja kriittisesti ajattelevia ihmisiä. Ajattelin, että olisi kiinnostavaa pohtia tämän yhteisön kanssa, mitä performanssitaide oikeastaan on ja miten se voisi liittyä filosofiaan.

Voisiko esitystaide tarjota meille uusia tapoja ajatella? Voiko sitä pitää ajattelun muotona? Haastaako se filosofiaa, vai tarjoaako se jotakin muuta? Millaisia luovuuden mahdollisuuksia kriittinen ajattelu voi sisältää? Halusin antaa taiteen puhua ja auttaa keskustelua virtaamaan sen kautta – niin, että se liittyisi omakohtaisten keskustelujen kautta suoremmin elämäämme ja mahdollisesti herättäisi meissä kaikissa luovuuden.

Aluksi kukaan ei ilmoittautunut mukaan, mutta viime hetkellä useampi ihminen innostui. Torstaina menimme seitsemän hengen ryhmällä katsomaan kaksi dokumenttielokuvaa: espanjalaisen taiteilijan Esther Ferrerin Threads of Time ja ruotsalaisen Gustaf Bromsin The Mystery of Life. Molemmat olivat tilaisuuteen loistavia ja täydensivät toisiaan – ne tarjosivat laajan ajallisen kuvan kahden taiteilijoiden työstä ja elämästä, ja ne toimivat eräänlaisena pikakurssina performanssitaiteen maailmaan.

Keskustelimme hieman elokuvien välissä ja pidemmin niiden jälkeen Kino Kiltan kahvilassa – lähes tunnin ajan. Puhuimme taiteilijoiden erilaisista tavoista ja tyyleistä: Ferrer oli analyyttinen, matemaattinen ja pelkistetty – ehkä  vakava ja koruton. Broms taas oli intuitiivinen, maanläheinen, leikkisä ja symbolinen. Olin alun perin suunnitellut, että keskustelisimme kävelyn aikana, kokeilunomaisesti, mutta päätin antaa tilanteen virrata omalla painollaan ja ryhmälähtöisesti sen sijaan, että olisin keskeyttänyt ja ohjannut uusille uomille.

Kävelimme jokivartta Manillaan katsomaan Gaëtan Rusquet’n teosta The River’s Chasing Us – katsoimme sitä noin kaksikymmentä minuuttia, ja lähdimme sitten ulos keskustelemaan siitä. Välitön reaktio oli voimakas ja ristiriitainen. Minä itse tunnustin: ”Tämä olikin PerformanssiTaidetta kirjaimellisesti! Puolialastomia ihmisiä voihkimassa lattialla yhdessä.” Yksi henkilö piti sitä absurdina, ettei siinä oikeastaan näyttänyt tapahtunut mitään. Mutta hetkeä myöhemmin hän huudahti: ”Me olemme menettäneet tämän. Tämän olemisen ja toisiin liittymisen kokemuksen ja tunteen. Me seksualisoimme alastomuuden helposti tai luemme siihen kaikenlaisia merkityksiä, mutta esityksessä se ei ollut sellaista. He vain olivat, ja yrittivät olla yhteydessä – ja me olemme kadottaneet sen.”

Mielipiteitä ja ajatuksia teoksesta oli monenlaisia, ja ihmiset halusivat jakaa niitä innokkaasti. Menimme yläkertaan, missä olin varannut tanssistudion. Emme saaneet viedä sinne keksejä tai juomia jotka olin etukäteen varannut, joten jätimme ne myöhemmäksi ja istuimme joogamattojen päälle piiriin. Hetken aikaa vain hengittelimme ja ohjasin huomiota osallistujien omiin kehoihimme sen jälkeen kun olimme puhuneet kehoista näyttämöllä. Jaoimme sitten ajatuksiamme päivästä.

Aluksi halusin, että jakaminen tapahtuisi ilman sanoja – liikkeen, äänten tai eleiden kautta – mutta ajattelin, että siirtymä tähän olisi ehkä liian iso harppaus. Kuitenkin, keskustelun aikana eräs henkilö, jota en tuntenut kovin hyvin, päätti tehdä juuri niin. Rusquet’n teoksesta inspiroituneena hän alkoi vaellella ympäriinsä kuin utelias kissa, hipaisten meitä kaikkia kevyesti. Ja minä ajattelin: ”Okei, nyt se tapahtuu!”

Monet sanoivat, että päivä oli ollut todella mukava, jotain täysin erilaista kuin heidän oma arkensa, ja että se oli virkistänyt sekä mieltä että kehoa. Panin merkille, että ihmiset hymyilivät, olivat rauhallisia ja selvästi iloisia päätöspiirin aikana. Jotenkin tunnelma muuttui kriittisestä ajattelusta ja analyysista kohti tunteellisempaa, kokonaisvaltaisempaa olemisen ja läsnäolon kokemusta. Se oli kaunis kokemus, jonka saimme jakaa yhdessä.

Sosiaalisuudeen ja joukkoon kuulumisen polku

Kuljin tämän polun ystävieni ja perheeni kanssa, jotka asuvat Turussa, Kuopiossa ja Helsingissä. Jotkut heistä olivat tehneet matkajärjestelyt jo keväällä, ja se oli mukavaa, koska monet heistä ovat tulleet katsomaan minua esiintymässä joissakin tanssiteoksissa aiemmin. Olen alkanut ymmärtää tällaisen taiteen kulutuksen väliaikaisen kokemuksellisen yhteisön muodostamisena tai melkein nykyaikaisen rituaalin muodostamisena. Nyt en ollut esiintyjän roolissa vaan ryhmän ohjaajan roolissa.

Minulla oli tarkoituksenmukainen menetelmä luoda päivän koostumus: kaikki päivästä olisi osallistujille yllätys. Päätin kutsua ihmiset kokemaan päivän annin ilman ennakkokäsityksiä tai edes ennakkotietoa. He tiesivät vain, että muodostamme ryhmän ja käymme päivän aikana katsomassa performanssitaidetta, ja että päivän teema on ihmissuhteet. Monet kerrat päivän aikana sanoin ”kiitos, että luotatte minuun ja kiitos… ei sisustanne, vaan ajastanne ja vaivannäöstänne.” Jotta ryhmäni ymmärtäisi päivän käsitteen eikä luovuttaisi puolivälissä, olin keksinyt metaforan kuvaamaan päivää: kukka nimeltä Apostolimiekka, kukka, joka kukkii vain yhden päivän. Niinpä sanoin päivän aluksi “tämän päivän tapahtuma on kuin apostolinmiekka, se kukkii vain yhden päivän. On hyvä olla mukana myös iltapäivän ohjelmassa, koska silloin kukka puhkeaa kukkimaan”. Vaikka tämä saattoi kuulostaa kliseiseltä, se antoi minulle mahdollisuuden viestiä, miksi on tärkeää olla mukana koko päivä. “Jos olet täällä vain puolet päivää, et näe kukkaa.” Se oli mukavinta tapaa saada mahdollisimman moni sitoutumaan. Alkupäivän ohjelma oli alkusoittoa myöhempään osaan, jossa taika tapahtui.

Kutsussa olin pyytänyt heitä tulemaan päivän ajaksi katsomaan ja kokemaan taidetta yhdessä ja puhumaan teoksista, mutta myös reflektoimaan taiteen roolia heidän elämissään; kenen kanssa he näkevät sitä, mitä vaikutusta sillä on heidän suhteisiinsa, ja miten taide voi muokata käsityksiämme ihmissuhteista. Halusin, että päivä on myös tilaisuus heille tutustua toisiinsa paremmin, koska minä tunsin kaikki heistä, mutta ainoa muu henkilö, joka tietää tuntee lähes kaikki, on äitini.

Ryhmä oli heterogeeninen: jotkut heistä eivät olleet olleet missään kontaktissa nykytaiteen kanssa, kuten isäni, kun taas jotkut ystäväni ovat ammattilaisia alalla ja säännöllisiä taiteen kuluttajia. Ryhmässä oli kymmenen henkilöä. Tämä heterogeenisyys oli myös tärkeää: ihmiset tulisivat melko erilaisista kulmista, jonka toivoin luovan tilaa aidoille ja hedelmällisille kohtaamisille. Jotkut olivat estyneitä osallistumaan koko päivän ajaksi. Päätin olla joustava asian kanssa, ja sanoin heille: ”tämä on kuin elämä, ihmiset tulevat ja menevät. Katsomme, muuttaako se ryhmän dynamiikkaa ja voimme pohtia sitä ja tarkkailla, mutta yritetään vain saada kaikki mukaan, ja jokainen huolehtii itsestään ja toisistaan.” Lisäksi päivän alussa puhuin turvallisuudesta, keskinäisestä kunnioituksesta, henkilökohtaisista tarpeista ja niin edelleen. Muistutin heitä: ”Aurinko paistaa. Juokaa vettä, syökää. Minulla on banaaneja laukussa, jos tarvitsette.”

Se oli täysi päivä, jossa näimme kaksi näyttelyä (Va Bene Fiatsin installaation Titanikissa ja Parsa Kamehkhoshin Calling Piece Sibeliuksessa) ja esityksen (Fodczukin Dialogue with a Son). Lisäksi päivään kuului keskusteluja ryhmän kesken, kävelyä, päiväkahvit, yhteistä tekemistä ja lopuksi lasit kuohuvaa. Suunnittelin kahden tunnin tauon tietäen, että ihmiset tarvitsevat levätä.

Ensimmäiseksi menimme Titanikiin, jossa istuimme tuoleilla installaation ympärillä ja käytin visuaalisen oppimisen menetelmää, jonka olimme oppineet lähettiläskoulutuksessa. Taide oli staattista, ja pystyimme keskustelemaan siitä sen äärellä vailla taiteilijan läsnäoloa. Oli mielenkiintoista kuulla, mitä ihmiset jakoivat. Monet ryhmässäni puhuivat teoksesta olevasta savesta, mutta isäni sanoi: “Minusta se näyttää betonilta eikä savelta.” Hän toiminut pitkään rakentamisen kanssa, joten hänelle taiteilijan työstämä savi muistutti jotain, josta tehdään Suomessa rakennuksia. Oli mukavaa olla tilanteessa, jossa pystyimme tuomaan näkyväksi eroja siinä, miten koodaamme taideteoksia erilaisilla tulkinnoilla ja tiedoilla taustojemme perusteella. Istuimme siellä noin 45 minuuttia puhuen, nauraen, jotkut jopa itkien, ja ymmärtäen taidetta omaan tahtiin yhdessä. Se oli tärkeä osa keskustelun avaamista taiteesta yhdessä, erityisesti niille, jotka eivät ole niin tottuneet tulkitsemaan ja verbalisoimaan ajatuksiaan taiteesta.

Calling piece Sibelius-museossa sen sijaan oli haastava. Ajattelin, että teos jotenkin avautuisi, joten en kertonut siitä mitään etukäteen. Ainoa asia, jonka sanoin, oli arvoitus, jonka  kollegani Taina oli jakanut edellisenä päivänä: Mikä on sinun, mutta kaikki muut käyttävät sitä? Vastaus oli ”nimesi” (teos sisälsi taiteilijan äidin toistuvasti kutsumassa häntä). Jälkikäteen ajatellen ehkä olisin voinut antaa enemmän kontekstia teoksen katseluun, mutta tiesin myös, että joku ryhmässäni oli menettänyt äitinsä jonkin aikaa sitten, enkä halunnut korostaa, että kyse on äidin kaipuusta. Arvioin myös, että tietämättömyys luo pohjaa avarammalle tulkinnalle. Olin järjestänyt meille iltapäiväkahvin tämän esityksen jälkeen, jossa voisimme keskustella teoksesta rauhassa. Kokoontuminen kahville ja välipalalle yhteisen pöydän ääreen oli ihana tapa tuoda ryhmää lähemmäksi, ja päädyimme jakamaan monia ideoita teoksesta ja sosiaalisista suhteista. Oli mielenkiintoista, kuinka eri ihmiset pitivät arvoitusta mielessään tai eivät esityksen aikana. Siskoni oli miettinyt arvoitusta koko teoksen ajan. Hän keksi vastaukseksi “aika”, koska Parsan teos koski hampaiden harjausta, ja taiteilijalla oli kiviä kiinnitettynä ranteisiinsa tehden harjausliikkeestä vaikeaa hänelle ja raskasta katsoa. Siskoni koki, että äitinä kaikki muut vaativat koko ajan hänen aikaansa. Viimeinen asia, mitä hän haluaa tehdä, on nähdä jonkun harjaavan hampaitaan, olivatpa he hänen lapsensa tai kuka tahansa. Ja sitten hän oli kuin ”Voi luoja, tulin Turkuun katsomaan jonkun harjaavan hampaitaan koko esityksen ajan!?” Tämä sai hänet ajattelemaan aikaa, ajan kulumista ja ajan arvoa. Performanssi ja arvoitus toimivat vahvana ajatusten herättelijänä, ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun tästä päiväkahvien lomassa.

Jälkeenpäin tarkoituksenani oli ripustaa se pystysuoraan seinälle tarkastellaksemme sitä, ja ymmärsin, ettei meillä ollut mitään, mihin kiinnittää se alhaalta. Laitoimme kiven pitämään jännitteen; mikä sopikin erittäin hyvin, koska se muistutti meitä Parsan ranteiden ympärillä olevista kivistä aiemmasta teoksesta. Otimme etäisyyttä ja vain katsoimme sitä. Sitten kysyin ryhmältä, mitä he näkivät. Joku sanoi: ”Onko se Apostolimiekka?” Se oli mukava yhteys, ja sanoin, että se voisi olla. Toinen sanoi, että nämä langat edustavat suhteitamme toisiimme, jotenkin tekevät näkymättömästä näkyvää. Luulen, että monelle ihmiselle tämä langan kautta muodostunut yhteinen hetki ja siitä seurannut keskustelu oli se asia, joka sai päivän ja ihmissuhteiden teeman loksahtamaan kohdilleen.

Seuraavaksi ohjelmaksi olin valmistanut maton tamppausta, jotain, mitä Suomessa usein tehdään noin kerran vuodessa. Otin esiin mattopiiskan ja kauniin kilim-maton Bosniasta, jonka olin hankkinut joitakin vuosia sitten. Siinä on kirjailtu muotoilu, joka kuvaa elämän puuta. Ohjeistin, että ihmissuhteista, kuten useimmista arkisista tavaroista, on hyväksi puhdistaa pöly pois toisinaan. Jokainen vuorollaan sai piiskata mattoa, ensin yksi kierros. Sen jälkeen ehdotin toista kierrosta, ja kehotin jokaista laittamaan kroppaa peliin, niin ettei lyönti tule vain käsivarresta vain ihan jaloista asti. Maton tamppaaminen porukalla loi rituaalinomaisen meidän oman performanssin. Joku meistä kommentoi jälkeenpäin: teimme äänitaideperformanssin kaiulla Manillan pihalla.

Jotkut festivaaliväestä tulivat jälkeenpäin kysymään, mitä teimme. ”Oliko teillä oma esitys menossa?” Suurin osa ihmisistä seisoivat kauempana, joten oli mielekästä pitää matontamppaushetki siellä, koska se oli selvästi osa festivaalia, mutta se oli jotain meidän omaamme. Se oli näkyvissä ulkopuolelta mutta se ei ollut ulkopuolella olevia varten. Keskustelimme oman ryhmämme kanssa matontamppauksen ja lankateoksen yhteneväisyyksistä ja symboliikasta.

Lopuksi menimme katsomaan Dialogue with the Son -esitystä. Teos oli vahva ja provosoiva, ja se käsitteli aukkoja ja haasteita kommunikoida läheisten kanssa silloin, kun maailmankuvasi on erilainen kuin heillä, erityisesti taiteilijana. Rajun fyysisen liikkeen ja vähäisten sanojen kautta taiteilija tuhosi irtaimistoa, mutta ehdotti myös yhteen tulemista liikutuksen ja hyväksynnän kautta huolimatta jännitteistä. Se oli ihana, mystinen ja energisoiva teos katsoa tämän ryhmän kanssa. Päivän lopuksi ryhmäni kokoontui juomaan lasit kuohuvaa ja keskustelemaan Tehdas teatterin baarissa.

Jälkikaikuja ja oivalluksia

Siskoni sanoi, että yksi parhaista asioista päivän aikana oli nähdä minut niin omistautuneena ja intohimoisena performanssitaiteen ja yleisölähettiläänä toimimisen suhteen ja työpajoja fasilitoidessani. Olen varma, että innostukseni ja omistautumiseni johtui tavasta, jolla María Villa oli suunnitellut yleisölähettilääskonseptin siten, ettei se perustunut pelkästään performanssiteoksista keskustelemiseen. Sen sijaan meitä ohjattiin suunnittelemaan työpajamme ja ryhmäkutsumme omien kiinnostuksiemme ja intohimojemme mukaan suhteessa NPT-ohjelmaan ja niihin teoksiin, joista olimme todella kiinnostuneita.

Siskoni sanoi myös, että oli ihanaa nähdä millaisen yhteisön olin löytänyt ja rakentanut itselleni täällä Turussa, ja että se todella näytti minulta. Sekä hän että äitini sanoivat haluavansa todella mennä katsomaan lisää nykytaidetta lisää, vaikka he tunsivat sen olevan ”niin outoa… me olemme niin tavallisia ihmisiä!” He rakastivat sitä, kuinka avointa performanssitaide ja festivaalin tunnelma olivat, ja miten sitä voi ajatella niin monella eri tavalla. Tämä oli yllättävää minulle. NPT:sta innostuneena he osallistuivat ANTI-festivaalille Kuopiossa seuraavalla viikolla. Ja jälkeenpäin siskoni ilmaisi, miten hän tunsi heidän jääneen paitsi tästä skenestä. ”Miten ihmeessä emme ole tulleet löytäneeksi tätä?” Ja isäni sanoi hänelle: ”joo, sinun todella pitäisi viedä lapsesi katsomaan tällaista juttua; tämä tulee olemaan todella mielenkiintoista heille.”

Tämä syyskuinen päivä oli todellinen matka yhdessä ryhmäni kanssa. Yleisölähettiläskoulutuksen toisella viikolla María Villa tokaisi, että ”unelmoikaa suuresti”. Otin tästä onkeeni ja mietin, että “okei, aion tehdä juuri niin!” Osana festivaaliprosessia olen miettinyt, että vaatii paljon molemminpuolista luottamusta yleisölähettilään ja ryhmän välillä pyytää ja antaa kokonainen päivä performanssitaiteelle. Ryhmälleni kerroin muutamaan otteeseen päivän aikana, että olen kiitollinen heidän luottamuksestaan, ja että päivä on pitkä siksi, että kerkeämme tehdä kaikki asiat rauhassa, ilman kiirettä.

Tämä oli todella muokkaava kokemus itselleni. En kokenut olevani fasilitaattori kiiruhtamassa tehtävien kanssa, vaan vain ihminen. Ihminen ohjaamassa muita ihmisiä tämän suunnittelemani kokemuksen läpi. Tarkoitukseni ei ollut seurata suunnitelmaa tai laittaa täytäntöön strategiaa, vaan kohdata ihmiset siellä missä he ovat, ja tuoda meidät kaikki jaettuun aikaan ja paikkaan. Tuntui jotenkin rituaalinomaiselta kutsua tuntemiani ihmisiä kokemaan tämä päivä yhdessä. Kutsuin meitä ”kokemukselliseksi yhteisöksi”: Voimmeko kokea jotain ryhmänä, vaikka vain yhden päivän? Yhden päivän kukinto.

Jotain, minkä tajusin työskennellessäni NPT:n kanssa on, että emme työskentele teoriasta, vaan teoksesta ulospäin ja eteenpäin, yhdistäen sen ihmisten elettyyn elämään. Tämä jotenkin tekee keskustelusta orgaanisemman, mutta myös hieman kaoottisen. On tietysti vaikea jäsentää keskustelua etukäteen, varsinkin kun ei voi täysin tietää millainen taideteos tulee olemaan. Juuri siksi on tärkeää olla tarpeeksi aikaa ja suunnitella matka tavalla, joka ei tee kaaoksesta huonoa asiaa. On myös vaikea tietää, mihin suuntaan keskustelut menevät. Minulle oli tärkeää, että meillä oli orgaanisia keskusteluja teosten aiheista ja joskus aiheiden vierestä. Tässä tarinassa ajattelin, että voisin jotenkin yrittää kirjoittaa tuosta kaaoksesta ja miksi se on minulle täynnä merkityksellisiä yhteyksiä. Luulen, että suurin taika fasilitaattorina oli se, että kun on tehnyt suunnitelman johon uskoo, niin sitten ankkuroituu siihen mutta riittävän pitkällä köydellä ja toivottaa aallokot tervetulleeksi: okei, aion johdattaa tämän ryhmän tähän kokemukseen ja olla läsnä koko matkan heidän kanssa.